Olin eilen tukitiimiläisteni kanssa pohtimassa kuntavaalikampanjaa ja viettämässä iltaa Turun keskustan liepeillä sijaitsevassa pubissa.
Ilta oli varsin kiva, naurettiin ja juteltiin, kuunneltiin karaokea ja ihailtiin monen monia esityksiä.
Eräs mies lauloi ”Olen suomalainen”-biisin. Oikeastaan havahduin lauluun siksi, että mies lauloi sitä tosi hyvin. Sen jälkeen ehdin hetken muistella sitä, kuinka kyseistä biisiä laulettiin ala-asteella joka vuosi ennen itsenäisyyspäivää.
Pohdin jo, miten biisin sanoja voisi tulkita nykyään omien arvojeni vastaiseksi.
Lauletaan rakkaudesta, jossa on ”mies ja nainen” ja korostetaan ”olen suomalainen”.
Toisaalta, ajattelin, tässä on kyllä jotain hyvin suomalaista tässä biisissä.

Ja sitten.
Havahdun. Kuulinko oikein? Lauloiko laulaja oikeasti, ”Sillä oonhan arjalainen.” Ehkei, ajattelin, sillä kukaan muu ei reagoinut asiaan. Seuraavaksi pöytäseurueeni havaitsee laulajan tekevän natsitervehdyksen. Ja kyllä, sekä natsitervehdys, että ”sillä oonhan arjalainen”-lauselmat jatkuivat vielä useita kertoja.
Edelleen meidän pöytäseurueemme tuntui olevan ainut, joka reagoi asiaan. Vaikka Pubissa väkeä oli vaikka kuinka.

Totesin aika nopeasti, etten voi antaa asian olla, vaan haluan keskustella tämän laulajan kanssa. Pöytäseurueeni jäsenistä osa oli vähän sitä mieltä, ettei siitä ole hyötyä, olin samaa mieltä, mutta totesin, etten voi vaieta, en voi hyväksyä tällaista ottamatta asiaa puheeksi. Niinpä menin laulajan luo baaritiskille. Kysyin, saanko häiritä hetken, esittäydyin, kehuin hänen lauluaan (hän oikeasti lauloi himputin hyvin) ja kerroin, että haluaisin kuitenkin kysyä, olivatko natsitervehdys ja arjalaishuutelut välttämättömiä ja mitä hän niillä haki.
Hetken laulajan silmissä vilkkui viha, mutta korostin, että olen tässä nyt puhumassa ihan ihminen ihmiselle, enkä omien arvojeni vuoksi voi jättää reagoimatta asiaan.

Ensimmäiseen kolmeenkymmeneen sekuntiin mahtui ne perustelut, joita olen työni vuoksi saanut kuulla ennenkin satoja kertoja, tappajat, raiskaajat, vaimonhakkaajat, sosiaalipummit, sotakarkurit jne. Siihen kuului myös väite, ettei se ollut natsitervehdys, vaan provosointia. Totesin, etten ole samaa mieltä ja vaikka hän olisi oikeassa, ei natsismi millään tavalla ratkaise näitä asioita.
Sain kutsun istahtaa alas ja jutella. Ja niin me tehtiin. Aika nopeasti mies havaitsi rintaneulani, jossa on nimeni ja vihreiden logo. Hän totesi nyt ymmärtävänsä, miksi minua kiinnosti nämä asiat, naurahtikin. Totesin, että myös ilman pinssiä olisin asiaan puuttunut, että olen tällainen. (Silti olin hetken onnellinen, että hän heti tajusi, ettei vihreä kuntavaaliehdokas jaa hänen arvojaan – ainakaan tältä osin, hänellä saattaa olla myös moni hyviä arvoja).

Kävimme hyvin moninaisen, mutta mielestäni hyvin arvostavan ja ystävällishenkisen keskustelun. Olimme eri mieltä monesta – ja myönnä tarttuneeni hänen ”joustoihinsa” hyvin tiukasti. Kun hän vaikka myönsi, että maailman pitäisi tehdä jotain, ettei heikoimmassa asemassa olevat edelleen kärsi, tartuin siihen, että ei kai natsismissa välttämättä näin ajatella. Koin ristiriitaiseksi myös sen, että hän sanoi: ”Kannatan vihreitä yhden asian takia ja se on ne homoavioliitot”.
Peli ei ole vielä ihmisarvoisuuden ja yhdenvertaisuuden osalta mielestäni menetetty hänenkään kohdaltaan. Hänellä oli oma huono kokemus vuosia sitten Suomeen tulleen kurdin takia ja koitin haastaa, voisiko hän antaa mahdollisuuden jollekulle toiselle, etteivät kaikki suomalaiset ole tällaisia ihmisoikeushöppäniä, kuin minä, vaikka minä olenkin.

Keskustelimme melko kauan, totesimme, että olemme tosi eri linjoilla, hän vihaa asioita, joita minä puolustan ja minä, vihaan vihaamista ja silloin juuri vihaan itsekin.
Totesin keskustelukumppanille, että minä en halua lasteni kasvavan vihaamisen kulttuurissa, jossa ihmisarvo kielletään joiltakin ihmisiltä.
Kättelimme, kiitimme ja sovimme, että molemmat koittavat silti kunnioittaa toisensa näkemystä.

Vain hetki tämän jälkeen lähdimme seurueeni kanssa pubista, peräämme huikattiin kovaan ääneen ”Sieg Heil”. En palannut enää, mutta osa minussa mietti, miksi kukaan muu täynnä olevassa pubissa ei häiriintynyt hänen toiminnastaan. Miksi me ihmiset vaikenemme? Miksi me sallimme. Ja ennen kaikkea, mihin tämä hiljainen hyväksyntä johtaa – ja mihin se on jo aikanaan johtanut.
Tällaista hiljaista hyväksymistä ei voi sallia. Jos minä olisin ravintoloitsija tai järjestysmies, en sallisi tällaista toimintaa ravintolassa.

Lisäys: Moni on kysellyt minulta, mikä ravintola on kyseessä. Olen laittanut ravintolaan palautetta asiasta ja odotan heidän vastaustaan. Haluan uskoa, että tässä on nyt ollut ajattelemattomuutta, ei tietoista välinpitämättömyyttä.